Vaikka en omia kuviani haluakaan julkaista täällä blogissa, meillä asustaa eräs, joka ei ole aivan yhtä tarkka yksityisyydestään. Hän on seitsemänvuotias Eurooppalainen poikakissa, joka muutti meille vuonna 2008. Karvakamu tuli meille pentuna suoraan lapsuudenkodistaan noin 13 viikon ikäisenä. Itse viimeistelin tuolloin graduani, joten pystyin olemaan pennun kanssa kotona. Todettakoon vielä, että "Karvakamu" ei ole hänen oikea nimensä, vaan taiteilijanimi, jota hän halusi käytettävän täällä blogissa. ;) Hänelle on vuosien kuluessa kertynyt myös monia muita nimityksiä, joita omistajat käyttävät varsinkin silloin, kun hän tekee jotain pahaa, mutta jätetään ne nyt mainitsematta. ;)
 |
| Oliko se oikeasti joskus noin pieni! |
Karvakamun lempparijuttuja ovat raaka possun sydän, ulkoilu valjaissa sekä pitkät päiväunet. Pentuna hän oli aika vilkas, ja omistajilta taisi mennä useampaankin otteeseen hermot kaikenlaiseen härväämiseen ja vempulointiin. :D Hän on kuitenkin loppujen lopuksi ollut todella helppo lemmikki. Ei ole ikinä tuhonnut mitään arvokasta, kiipeillyt verhoissa tms. Vanhemmiten hänestä on tullut oikein leppoisa kaveri. Pieniä protesteja aiheuttaa nykyään oikeastaan enää paha ruoka, kuljetuskoppaan pakottaminen ja laiska emäntä, joka ei jaksa ulkoilla joka päivä. Hän on myös erittäin kiltti ja muutenkin hyväluonteinen. Turhautuessaan (liian pitkään yksin oltuaan) saattaa toisinaan hyökätä painimaan jalan kanssa, mutta tätä tapahtuu enää todella harvoin.
Muutettuamme kaksiosta isompaan asuntoon, Karvakamu sai oman pihan. Pihalla on pylväässä kiinni pitkä hihna, jonka päässä hän voi turvallisesti nököttää tuijottamassa lintuja. Tosin varsinkin kesällä piha on aivan täysin riittämätön reviiri, jolloin pitää päästä flexin päässä vaeltamaan kauemmaksi. Se flexin toisessa päässä huokaileva emäntä ei vaan aina oikein ymmärrä, kuinka viihdyttävää puskassa jumittaminen voikaan olla. Pitäisi muka liikkua enemmän, vaikka puskissahan on ne kaikkein parhaimmat hajut.
Kissat ovat mielestäni hieman väärinymmärrettyjä lemmikkejä. Kissojen ajatellaan viihtyvän hyvin yksinään, eikä niiden oleteta kaipaavan seuraa. Toki jos kissaa ei ole pentuna totutettu ihmiseen, vaan se on viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet ainoastaan emonsa ja sisarustensa seurassa, se saattaa jäädä araksi ja omissa oloissaan viihtyväksi. Meidän Karvakamu on aina hakeutunut ihmisten seuraan ja protestoi jos hänet jätetään pitkiksi ajoiksi yksin. Hän myös "juttelee" paljon ja on muutenkin todella sosiaalinen kissa. Tämä "hullu kissanainen" ottaisi mielellään Karvakamulle kissakaverin, mutta mies ei jostain syystä ole oikein lämmennyt ajatukselle. :D
Viikonloppuna Karvakamulla on ohjelmassa rentoa hengailua, ehkäpä vähän ulkoilua ja paljon syömistä. Voisin itse tehdä samoin.:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti